Hei taas,

Siitä on taas hetki, kun oon raahautunu tänne ruudun ääreen tarinoimaan. Mulla on ollut jonkin verran kiirettä ja ongelmia.
 Onko muilla ollut joskus sitä tunnetta, ettei oo asioista samaa mieltä ittensä kanssa? Mielessään tekee asiat ihan eri tavalla, kun todellisuudessa? Kun käsi ei tottele tai suu lakkaa puhumasta? Mä tappelin itteni kanssa ihan siihen pisteeseen asti, et karjuin peilikuvalleni.

Kuka on  kirjottanu nä elämän säännöt? Kuka on sanonu, et itsekkyys on synti? Miksei saa haluta itselleen onnea toisen epäonnen nojalla? Tekeekö se musta jotenkin huonomman ihmisen - se, että mä tunnen näitä tunteita varattua henkilöä kohtaan? Kuka voi sydämelleen mitään. Mä oon nuori ku mikä, kuuluuko mulla olla jo tällaisii ongelmii?

Mä oon kuullu sellaisilta ihmisiltä, joilta en kehuja olis odottanu, että oon "aina iloinen" ihminen. Siihen mun ainoa reagtio oli kulmien kohotus. Oonko muka? Sellasenako sä mut näät? Mulla on toki pakonomainen tahto olla takertumatta pieniin murheisiin, koittaa unohtaa kaikki suuremmat ja tyrkätä sivuun ne, jotka ajais muut henkisen tuhon partaalle. Se osittain aiheuttaa mulle paljon ongelmia: ihmiset saa kuvan, etten mä välitä. Mä menetän asioita, joista en välttämättä haluis päästää irti. Ystäviä. Ja totuus on, että jokainen murhe murtaa mun sydämestä pienen osasen, jonka heitän ittestäni ulos. Kaiken jälkeen mul jää vaan kylmä, kova ja musta tyhjyys keskelle mun rintaa, jota yritän täyttää parhaani mukaan. Rakkaus, ruoka ja seksi toimii melko hyvin. Tupakka on lähiaikoina ollut hyvä ystävä. Sanon tän suoraan, mutta häpeillen. En pidä tästä tyhjästä puolesta ittessäni - se joissain määrin huolestuttaa mua. Mikä musta on tulossa? Nuorena ihmisenä mun tulevaisuus on melko avoin. Oon nähnyt sen muutama vuos sitten täysin selvänä: opiskelen ahkerasti, pidän itteni kasassa, kuntoilen ja hankin hyvän jatko-opintopaikan. Valmistun. Meen töihin. Tapaan kivan miehen ja perustan perheen. Hankin hevosia ja ehkä jotain pien-eläimiä. Perustan marsu kasvattamon. Ratsastan.
 Nyt musta tuntuu, että voin syöksyä minä hetkenä hyvänsä pohjalle.
 Aina iloinen? Mä?

Ilo ja se, että pystyy jotenkin kulkeutumaan päivästä toiseen tylsistymättä on ainoastaan oman mielen hallinan taitamista. Se, että ei jää murehtimaan ja paikoilleen jummaamaan - se on tärkeintä. Kuten oon aikasemmin maininnu, uusi päivä täytyy alottaa joka aamu puhtaalta pöydältä. Mä en siihen aina pysty, ei varmaan kukaan, mutta pitää yrittää. Aina ei oo helppoo kestää sitä paskaa, joka niskaan kaadetaan. Sellaisia pieniä, turhia asioita, jotka saa sut kiukkuseks: niit on vaikee välttää.
 Mulle kävi tänään niin, että läpiväsyneenä istuin bussipysäkillä ja kuuntelin musiikkia. Mulla oli aurinkolasit päässä ja tällanen eräs mun rinnakkaisluokkalaisista koostuva porukka istui mua vastapäätä leveellä puutuolilla. Ne ei huomannu, et katoin niitä, kun ne yhtäkkiä alko naureskelee ja matkii mun istumatyylii. Ne vitsaili ja pilkkas mua mun istumatyylin perusteella. Mä nostin päätäni ja kulmiini ja annoin niille tiukan katseen. Mut siitäpä se ilo sitten vasta yltyskin. Ja mul oli koko bussimatkan hyvin vihanen olo. Se sai mut tiuskimaan mun kavereille ja mulkoilemaan kaikkia ilkeästi. Sille gängsta porukalle se juttu ei varmaa ollu mitää, mut mua inhotti jälkeenpäi se et annoin sen vaikuttaa muhun. Ei sellaselle vaan voi mitää, kyl tollanen nyt ärsyttää!

Hei kaikki, tehkääs mielummin jotain hyvää!
Hymy, tervehdys, halaus.
Tehkää toiset iloisiksi!

-Ax

Hellouu,

mä oon tänään ite kokeillu tota halaustaktiikkaa, koska pidän sitä hirveen nerokkaana! Jos mulle tarpeeks läheinen poika on kävellyt ohi, oon sanaakaa sanomat menny, hymyilly ja rutistanu hellästi. En ehtiny tekemää sitä kunnol ku yhel ihmisel ja oon nähnyt erillaista katsetta.
 Aikasemmin se on katsonut mua ohimennen, moikannu ystävällisesti, joskus ei ollenkaan. Nyt saan joka  kerta hymyn, kun törmätään toisiimme. Joka kerta sellanen syvempi ilme kasvoilla. Ja jo kahden halin jälkeen! Mikä saavutus!

Tytöllä se ei tietenkään toimi nii hyvin ku pojilla. Tytöt on heikompia tämmöseen - sitäpaitsi pojilla on pituusetu. On helpompaa yllättää joku takaapäin ja painaa leuka sen olkapäälle, kun on kolmekymmentä senttii toista pitempi. Mä ite oon 170cm, mut monet jätkät seiskasta ysiin on mua paljon pitempii. Mun täytyy keksii sit tosenlaine tapa yllättää - ehkä kainalon ali?

Sitäpaitsi oon ite huomannu sen halin voiman. Se miten hyvä (ja pökertyny) tunne siit tulee, kun sellasen joltain saa. Mut sama ilosuus iskee, ku sellasen antaa. Hyvä mieli ja uutta, kummallisen tehokasta energiaa. Jatkossa ehkä vaanin mun haliuhreja joka välkkä.

Tän halihulluuden lisäks mulla on kävelly vastaa (jälleen kerran) toinen hulluus nimeltä syömättömyys. Mun kaveri makaa tällähetkellä kotona nälkäkuoleman partaalla pahoissa omantunnontuskissa siitä, ku viikolloppuna syötii sipsii & karkkii niide luon leffaillas. Ja nyt on tiistai for crying out loud! Mulle tulee sellane olo et pitäiskö munki rajottaa, ku oon iha hyvil mielil syöny lauantain jälkee monta täyttävää ateriaa? Eip, enpä taida. Alan varmaa syömää aamupalaaki.

Miksei voida vaa olla tyytyväisii siihe, millasii ollaa? Omas kehos täytyy olla hyvä olo. Mulle tulee karsee fiilis, jos urheilen pakkasessa tai syön liikaa makeeta. Joten en tee kumpaakaan. Heti ilmojen lämmetessä must tulee lenkkeilyhullu, mut muuta hulluutta mun liikunta -ja ruokailutavoissa ei ookkaan.

Mun pikkusisko joutu sairaalalaitteisiin kiinni sen takii, et sen sydän meinas pysähtyy siit ku se ei syöny tarpeeks. Se oli siel yli kuukauden. Rakkaat ihmiset, se ei oo elämän tarkoitus!

Pullaa poskiin!

-Ax

oww :3

MITEN TÄÄ NAINEN ON VIELÄ ELOSSA?!?!?

Halaus

Heips!

Oon nyt törmännyt maailman ovelimpaan naistenkaatajaan. Tä poika on sellainen viaton naistenkaataja. Se ei hanki suhteita, vaan kasan toivottomia ihastuksia.

Eli mitä tä tekee, on ihan arvaamatta, kesken koulupäivän tulee ja halaa. Ei sano mitään, vaan tulee ja ottaa kiinni silleen kun mun rakastunut poikaystävä joskus otti kiinni. Lanteilta, niskan takaa tai lapaluilta. Kun me puhutaan, me puhutaan naamat viiden sentin päässä toisistamme. Tällä pojalla on levee hymy, komeesti pituutta eikä lainkaan tuntemusta jonkun henkilökohtaisesta tilasta.

Ja mikä siitä tekee pahimman on, et vaikka mul ei oo mitään tunteit tätä tyyppii kohtaan, se halaus saa mussa aikaan ns. "pusureagtion". Ku meidä huulet on nii lähekkäin, must hetken miljoonannesosan tuntuu silt et ainoo oikee vaihtoehto mun elämäs olis suudella sitä täs ja nyt.
 Ja sit se hetki on ohi ja mä vetäydyn irti.
 Mut joka kerta mä häkellyn. Kun se yllättää mut omista ajatuksistani ja vaan halaa, mulle tulee sellanen pyörryttävä olo ja tavallaan automaattisesti alan ajattelemaan, miten ihanaa olis jos me voitais vaan piiloutuu lokeroiden väliin ja olla silleen lähekkäin. Nii ja sit taas muistan, etten tunne koko tyyppii.

Kaikille pojille; tä on se tapa saada nainen! Älkää aliarvioko halin voimaa, kosketusta.

Kukaan muu ku tä poika ei tee sitä kosketusta yhtä luonnollisesti - se on sillä verissä! Ku se tulee ja kaappaa mut must tuntuu et se olis tehny sen miljoona kertaa aikasemmin. Se on sellanen juttu ku vie multa jalat alta. Pää painuu mun kaulalle, käsi vaeltaa mun selkärankaa pitkin. Ja tä kaikki keskellä kirkasta päivää ja koulun käytävää kaikkien katseiden alla. Sydän hakkaa kuulkaas vielä seuraavan oppitunnin alus....

Vetäkää niiltä jalat alta!

-Ax

Alamäkeä

Heippans,

Talven jälkee mulla on aina se ajatus, et "selvisimpä". Pimeet illat ja kylmät päivät on mulle melko suuri tappelu. Se et palelen helposti saattaa vaikuttaa asiaa. Mulla menee palelemiseen ihan hirveesti tarpeetonta energiaa.

Musta tuntuu, et mitä lämpimämpää tulee, sitä helpompaa on liusuu päiväst toisee. Mulla ei oo täl hetkel kunnollist päämäärää ja jossain vaihees tuntuu et tarttisin jonkinlaisen kiintopisteen, mihin suunnata. En haluu hukkuu arkeen tai rutiineihin. Mut sit taas tajusin, mite erillainen joka päivä on ja mite joka päivä voi elää taas täysil.

Miten pistää sanoiks se, kun pää on tyhjä? Se et mikään ei enää tunnu hätkähdyttävän ja kaikel vaan nauraa. Ei tunnu silt, et pitäis ottaa mitään vakavast. Mulla on keveetä ja helppoo, vaiks voin myöntää, et toi mun isoveljen kiinnikäyminen puristaa rinnast sillon sun tällön. Ei pelota, mut... No inhottaa. Puistattaa. Saa kulmakarvat ryttyy.

Luin tossa eilen kaverin kanssa erään meidän tutun blogii, jossa se kerto, miten häntä kiusataan. Tä tyttö mainitsi, miten häntä haukutaan ja sen jälkeen eritteli nimii sanomatta ne henkilöt, jotka häntä on haukkunu. Se tyttö linkkailee niitä blogikirjoituksii face-seinälleen, joten jokainen tuttu, joka sitä lukee, voi sanoo, keitä nä ihmiset oli. Sen jälkeen siinä kirjotuksessa oli kerrottu, miten "idioottei", "lapsellisii" ja "henkisesti rikkinäisii" nä haukkujat oli. Mussa se herätti ärsytystä. Miks haukkuu haukkuujiaan? Ei se tee itestään yhtään parempaa ihmistä. Sen blogitekstin kommenteissa oli melko suoraa puhetta tälle kirjoittajalle.
Tottakai kiusatut saa purkaa sydäntään omiin blogeihinsa, mutta älkää alentuko samaan kuin ne kiusaajat. Jokasta haukutaan joskus, on eri asia, miten siihen suhtautuu. Ihmisillä (varsinkin tytöillä) on pakkomielle puhua muista paskaa ja juoruta - mistä muusta sitä yhtä mielenkiintosen puheenaiheen sais? Kokemuksesta voin sanoo, ettei sitä tartte ottaa tosissaan. Sellaset puheet unohtuu yhtä nopeesti, kun ne on tullut mieleenki.
Tilannetta pahentaa, jos siitä tekee suuremman numeron. Mua ei oo ikinä kiusattu, enkä oo kiusannu ketään, joten en voi sanoo kovinkaan paljoa kokemuksella, mutta kaikki, ketkä tuntee olionsa epävarmaksi muiden puheiden takii - sil ei oo mitään syytä! Tytöt puhuu, tekis asialle mitä. Ainoo, miten sen saa loppumaan, on todistaa niil toisin. Olla ku niit ei oliskaa ja nauraa ja jos jollain on pokkaa haukkuu päin naamaa, SITTE voi sanoo et se ihminen on ämmä ja kirjottaa sen omaa blogiinsa.

Voimii kaikille!

-Ax

PS. lopuksi kuvaryöppy lontoonlennost (Ryanair). Fly, fly, fly honey.

Pikku asiat

Heips,

Kuka muu aina sillon sun tällön miettii niitä pienii asioita, jotka tekee ihmisestä oman persoonan? Sellasia olemattomia tapoja ja rutiineita, jotka vaa ihan sun lähimmät ihmiset - jos nekään - tietää? Täs on mun:

• Juon paljon teetä
• Saan iltasin energiapuuskia
• Tykkään kaikesta kiiltävästä, kovasta, sinisestä ja punasesta
• En syö aamupalaa
• Nimeän mulle tärkeitä esineitä (Erkki jumppapallo, Bella mopokypärä, Mary mekko)
• Haaveilen paljon ja kirjotan
• Unohtelen
• Säädän
• Tekstatessani ilmehdin ja hymyilen kummallisesti
• Kuuntelen musiikkia päivittäin

http://www.youtube.com/watch?v=xGPeNN9S0Fg

^Tos on aiheeseen sopiva biisi ku tuli vaa mielee;) en saa sitä sellaseks hienoks ruuduks tähän joten painakaa ja yllättykää!!

"Hanki hoitoo"

Väkivalta on vakava asia, oon  aina tienny sen.
Kerroin ihan ensimmäisessä postauksessa, miten mun perhe on sanotaanko... Vähän vajaa. Mä en oo puhunu siit paljookaan sen jälkeen. Mutta nyt mun on kerrottava tä yks juttu.

Eilen illalla, ku pääsin kotii jouduin kokee sellasta, jota en toivois kellekkää. Olin ottanu mun isoveljen jonkinlaisen höylän, jota se käytti parranajoon, ku luulin sitä ihokarvanpoistajaks. No mun isoveli sai siitä aivan hirveen raivokohtauksen ja loppujenlopuks kävi nii et jouduin kokee, mite se rutisti mun kasvoja, löi mua takaraivoon ja yritti tukehduttaa patjaa vaste. Mun hampaat meni mun huulen läpi ja leukaluu luultavasti murtu (ainaki nyt se on ihan sinipunanen)

Olinhan mä arvannu et se napsahtaa joskus. En ollu ainoo, ketä se on meidän perheessä pelotellu ja uhkaillu. Mun isä asuu ulkomailla, joten saman katon alle jää kaks muuta naista: mun pikkusisko ja äiti. Mut mä oon niist ainoo, joka ei pelkää mun isoveljee - Jeree. Mä sanon sille aina suoraan, mitä ajattelen, ja siinä vaiheessa ku se yritti rutistaa musta ilmat pihalle lausuin rauhallisesti "Hanki hoitoo, sä tarttet sitä." - site mite ny pystyin.

Mua ei pelota nyttenkää. Ei oikeestaan tunnu miltää, en vaa tiä, miten nyt jatkaa. Puhuin mun äidil, ja luulen, et se tekee jotain. Mun pikkusisko otti jälkeenpäi kuvan ns. "todisteeks" iha varmuuden vuoks. Luulen ainaki, et teen oikei ku vien tän eteenpäi, enkä vaikene. Kyl telkkari mul on sen verra opettanu, et tämmöset asiat on vakavii.

Mut en aio jatkos antaa Jerel minkäälaist suurempaa vaikutusvaltaa. En aio pelätä sitä, enkä varsinkaa sallii sen pomotteluu. Mulla on melko suuri ego, ja jos tunnen kokevani vääryyttä, uskallan sanoo sen äänee. Mut jatkos kyl juoksen karkuu, jos se yrittää käydä kiinni - lukkiudun vaiks vessaan ja sanon etten tuu ulos, ennenku se on painunu vittuu. Mut meidän äiti on luvannu, ettei jätä meit enää keskenämme.

Mut mua ei pelota. En aio antaa tän vaikuttaa muhun millään tavalla (mitä ny en menny kouluu ku naama niin turvoksis) mut toivon, et tä jäis viimiseks kerraks. Vaiks mun kipukynnys on yllättävän korkee, enkä oikeestaa menetä yöuniikaa, en haluu et tä toistuu.

Vähän kyl hävettää kertoo tä tänne, ei mitää hajuu miks.

Voimii kaikille, ketkä o joutunu kokee saman - ja muil myös!

-Ax

Homo

Moiks,

Ajattelin nyt kertoa oman mielipiteeni sellaisesta asiasta, joka on monien huulilla. Niin monta kun on maailmassa ihmistä, on mielipidettä homoista ja muista seksuaalisista suuntautumisista.

Minulla ajatus on aina ollut hyvin simppeli: rakkaus ei katso sukupuoleen. Kuinka moni homo valitsee olevansa homo? Haluaa omaa tahtoaan olla homo. Miettien kaikkia niitä ongelmia - solvauksia ja syrjintää - ei varmaan monikaan. Ei homo sitä valitse. Sen lisäksi markkinat homoilla ei oo kovinkaa suuret. Puhun ny enimmäkseen homoista (mies&mies) koska homoille 'kaapista ulos tuleminen' on vaikeimpaa ja kiusaaminen suurinta. Jätkille jostain syystä tuntuu olevan suuri loukkaus tuo läppämielinenki "Oot homo!"

Miksei ne homot olis meidän kanssa samanarvoisia? Ihmiset pitävät homoutta "luonnottomana". Mitä luonnotonta on jossain, joka tulee ihmiseltä luonnostaan? Homoja on aina ollut, kukaan ei siitä ole vain puhunut. Ei heteroita vaadita esittämään homoja, joten on väärin, että homojen pitää esittää heteroita sen pelossa, että joutuvat hyljeksityiksi. Nykyjään homoja on paljon! Kävin viimekesänä Lontoossa ja kaikkialla rohkeat homopariskunnat osoittivat rakkauttaan toisiaan kohtaan. Miksi homojen katsotaan tekevän väärin pitäessään ostarilla toisiaan käsistä kiinni, kun heteropariskunnat tekevät sitä jatkuvasti? Ai siksikö, että ajatus homoista kuvottaa jotakuta? Ei! Rakkaus on samanlaista homojen kuin heteroidenkin välillä, siinä ei ole mitään kuvottavaa! Rakkaus on parisuhteessa tärkeintä! Kaikki muu pyörii rakkauden ympärillä: lahjat, keskustelut, hellyydenosoitukset, muiden mielipide, riidat... Koko parisuhde perustuu rakkauteen. Ilman rakkautta on vaan ihmissuhde.

Jos ajatus homoista kuvottaa, älä sitten ajattele - ei ole sinun asiasi.

Mulla ei oo mitään homoja vastaan. Kaikki se naurettava negatiivisuus heitä kohtaa on iha syvältä. Jos mun ohi kävelee kaks homoo, mun ekat ajatukset on "ompa rohkeita" "voikun sulosta" ja "vautsi, avoin homopariskunta! Toivottavast ne on ikusesti onnellisii". Kuulostaa melko kliseiselt, mut se on totta.

Onnee kaikille, homoille ja heteroille, hyväksykää toisenne!

-Ax